Hiljaisen talven lapsi

En aina ole tykännyt talvesta.
Taisin olla noin 14-vuotias, kun tykästyin talven estetiikkaan ja siihen kirpakkaan pakkasilmaan. Lumeen. Näin talven aivan erilaisin silmin. Rakastan sitä, kun pilvettöminä talvisina iltoina tähdet näkyy hyvin. Tai niin hyvin, mitä ne täällä Helsingissä voi näkyä. Jo vuosia toiveenani on ollut nähdä revontulia, ja aion mennä pohjoiseen jo pelkästään niitä ihastelemaan. Setäni joskus sanoi, että hän oli nähnyt joskus nuoruudessaan revontulia. Maaseutu, pilvetön tähtitaivas, ja loimuavan kirkkaat revontulet. Ne kuulemma rätisivät. Kuvitelkaa nyt, ihan mieletöntä nähdä sellaista.

Minulla on ollut onni saada kasvaa luonnonläheisessä Helsingin pikkukylässä. Siellä on ollut meri lähellä, jossa hiihdimme talvisin paksun jään tultua. Tai kävelimme läheiseen saareen retkelle, eväät mukana. Lähellä on metsikköä, joka on ollut aivan ihanaa suurkaupungissa kasvaneelle lapselle. Läheisen leikkipuiston liukumäki oli myös kiva paikka, tosin kartoin sitä jonkun verran, koska paikalla oli yleensä niitä hurjapäisiä poikia. Olin joskus tosi ujo ja hiljainen.

Mutta puiston läheisessä metsässä oli pieni hyppyrimäki, jossa tykkäsimme lasketella lapsuuden parhaan ystäväni kanssa. Joskus äitini oli mukana, kun nuoremmat sisarukset olivat vielä vaunuissa ja päiväkoti-ikäisiä. Äiti kauhisteli, että milloin keneltäkin murtuu häntäluu, kun alas tultiin sellaista vauhtia että ilmaan lensi hyppyrin kohdalla. Hauskaa se oli, vaikka vähän takalistoa pistelikin! Mahasta otti!
Kotitaloni takapihalla on pieni kallionnyppylä, jossa on enemmän kuin monet kerrat tultu laskettua liukurilla. Aikoinaan talonmies teki jääliukumäen takapihallemme, ja voi sitä riemua! Nykyään takapihalla ei ole ketään, vaikka lapsia talossa kyllä on.

Joskus pyörimme takapihan pientä mäkeä alas ja jäimme makaamaan selällemme lumihankeen ja vain katselimme, kuinka maailma pyörii. Lumihiutaleet leijailivat pehmeästi sinimustan taivaan kupeesta. Olisin voinut siinä maata loputtomiin, niin mukavalta kaikki näytti. Niitä pieniä hetkiä, jotka ovat jääneet muistojen uumeniin. Miten ihanalta näytti talvinen kuutamo ja tähtitaivas. Kuinka kaunis oli punertavan keltaisena hehkuvat pilvet, jotka heijastivat kaupungin talvista valoa. Kotoinen olo. Kuinka kivalta näytti se, kun ihmisten asunnoissa valot syttyivät kun muuten oli pimeää, kuin pienet tuikut yössä. Talviset myrskyt, kun tuuli niin, että puut natisi ja poksui. Kerran oli niin kova myrsky, että takapihan suuria kuusia kaatui kaksin kappalein. Se oli hirveää, kun jokin lapsuuden maisemassa muuttui, enää piha ei näyttänyt samalta, kun katseli keittiön ikkunasta. Mutta nyt meren jää näkyi!

Joskus ahersimme lumilinnakkeita, mutta lumisotaa ei juuri koskaan leikitty.
Kävimme pariin otteeseen perheen kanssa Helsingin Paloheinässä laskemassa mäkeä pulkalla. Siinä oli jo vähän isompaa mäkeä, ja vauhtiakin sai enemmän kuin pyysi. Kävimme vuosittain Talvirieha tapahtumassa joka järjestettiin lähistöllä. Toisinaan veimme sorsille leipää pienelle lammelle. Kun saimme itseksemme lähteä ulos leikkimään hieman pidemmälle, etsimme metsästä kahdet mahdollisimman suorat puiden oksat jotka ulottuivat vyötärön korkeudelle. Sitten leikimme metsäkauriita ja köpöttelimme keppien kanssa lumihangessa. Joskus löytyi räystäältä kevättalvella jääpuikkoja, joita salaa söimme.

Prööt! Koirien ystävä vuodesta 1987!

Tämä kuva.. oli pakko! Kaverin isän kanssa leikittiin karusellia, hän pyöri ensin ottaen vauhtia paikallaan ja heitti meidät sitten paksuun hankeen 😆 Ihan parasta, ja meillä oli niin hauskaa!

Rakastin luistelua yli kaiken.
Opin luistelemaan esikouluikäisenä. Tykkäsin lapsena katsella kaikkia taitoluistelu kilpailuja, ja kuvittelin olevani itse jääprinsessa kouluni urheilupuiston jäällä. Me myös keksittiin kaikenlaisia luisteluesityksiä kavereiden kanssa, ja harjoiteltiin ahkerasti. Joskus minulla oli mukana kannettava kasettisoitin, ja luistelin itsekseni, musiikin soidessa taustalla.

Lapsena aina oli tietenkin niin innoissaan siitä, kun ensilumi oli satanut maahan. Jotain niinkin yksinkertaista, mutta suurta pienen lapsen maailmaan. Siitä aiheesta riitti iloa pitkäksi aikaa. Miten sitä löysi kaikesta pienestä iloa. Maailma oli ihmeellinen. Allaoleva kuva puhuu enemmän kuin 1000 sanaa.

Mitähän nykyajan lapset tekevät talvisin? Näen harvemmin enää lapsia puistossa laskemassa mäkeä, tai tekemässä lumiukkoja. No eipä tuota luntakaan ole juuri ollenkaan, että mäenlaskut ovat harvassa, ja sitä vähemmälle ovat jääneet lumiukkojen pyörittelyt. Itselläni on sellainen kuva tämän päivän lapsista, että moni istuu sisällä tietokoneen tai muun pelikonsolin ääressä pelaamassa, tai somettaa. Myönnän, välillä tuohon somettamiseen on mennyt itsellänikin aikaa ihan liikaa, ja joskus on pitänyt melkein heittää se puhelin jonnekin pimeään nurkkaan, että ilmankin voit olla! Some hallitsee liikaa ihmisten elämää. Varsinkin, kun ei siellä tule selailtua kuin niitä samoja ainaisia sivuja, missä ei ole mitään uutta tai järkevää. Muutakin voisi keksiä, mennä ulos kävelemään talviseen ilmaan, luistelemaan, laskemaan mäkeä, mitä nyt vaan keksiikään?

Tähän loppuun vielä ihana kappale, joka alkoi juuri inspiroimaan tulevaan maalaukseen.

❤

"Olit ensilumen lapsi minussa,
liian kaunis maailmaani jakamaan.
Elin suruni, tein siitä rakkaani:
lämmin muisto yösydänunessani.

Meri on nyt ilman rantaa,
lapsi hiljaisen talven vaeltaa.
Ainoastaan sade maan seuraa
kun äänettömyyteen katoaa."