Amaranth

Caress the one, the Never Fading
Rain in your heart, the tears of snow white sorrow
Caress the one, the hiding amaranth
In a land of the daybreak

Long time, no see

Tervehdys pitkästä aikaa, onkin jo vierähtänyt jo tovi siitä, kun viimeksi edes kirjauduin tänne. Viime aikoina on tapahtunut paljon erilaisia asioita, niin hyviä kuin huonojakin. Työt pitävät kiireisenä, ja mitäs muuta silloin on kuin aikaa ajatella tapahtuneita asioita. Liikaa aikaa ajatella.

Se on jännä, miten paljon ihminen voi kokea ja muuttua lyhyessä ajassa. Olen mennyt läpi melkoisia vuoristoratoja pääni sisällä, ja yrittänyt sisäistää ja sopeutua asioihin. Olen luonteeltani joskus hyvinkin dramaattinen, käyn läpi asiat suurella tunteella ja sydämellä (mikä ei aina ole se helpoin ja fiksuin ratkaisu, mutta minkäs teet). Se on siunaus ja kirous, samassa paketissa. Ne tunneihmiset kokevat ja saavat elämästä niin paljon irti, mutta niinpä sillä on myös oma painolastinsa.

Jos katsoisin silmiin pari vuotta taaksepäin sitä ihmistä, joka olin silloin, en uskoisi että katsoisin takaisin tulevaa minääni. Elämä ottaa, antaa ja opettaa. Kokemukset muuttaa ihmistä, ja alkaakin tuntumaan nyt siltä, että olen lähempänä sitä ihmistä, joka minun on tarkoituskin olla. Sitä oikeaa minääni.

Toisaalta, kaipaan terapiakäyntejä. Olisipa rahaa käydä.. Mutta sen sijasta olen yrittänyt ajatella positiivisesti, muuttaa itse ajatusmaailmaani, ja syvään pinttyneitä vanhoja ajattelutapoja. Olen niin lopen kyllästynyt kuuntelemaan samaa vanhaa levyä korvieni välissä, joka inisee etten ole tarpeeksi jotakin. Kuinka minun pitäisi luovuttaa, kaivautua maan alle ja olla mitätön paska.. Olen saanut tarpeekseni.

Olen yrittänyt sisäistää uuden, rohkean ja luottavaisen ajatusmaailman. Minä selviän. Olen vahva, näköjään vahvempi kuin tiesinkään. Vaikeinta on asioiden hyväksyminen. On asioita, joille ei vaan yksinkertaisesti voi mitään, ja jotka ovat sinusta täysin riippumattomia. En halua olla se vanha katkeroitunut akka, joka viljelee vihaa ja katkeruutta toisten onnen puutarhoihin.

Odotan tulevaa sekavin ja pelokkain mielin, mutta myös sitä onnea, mitä se voi meille tuoda tullessaan.
Päivä kerrallaan, annan ajatusten soljua pääni lävitse, enkä tartu niihin negatiivisiin tunnetiloihin, jotka käynnistävät sen suuren pyörän, joka tuntuu sitten siltä, ettei se pysähdy koskaan. Olen tärkeä ja rakas jollekkin, rakas avopuolisoni ei olisi tässä, jos olisi toista mieltä.

Niinpä haluan nauttia jokaisesta päivästä, vaalia sitä hyvää jota minulla ja meillä jo on, oppia arvostamaan itseäni, päästää irti kaikesta joka saa sydämeni vuotamaan verta. Poistamaan kaikki kurjat asiat ja mietteet sydämeni pohjalta. En halua ajatella liikoja tai huolehtia asioista, jotka eivät ole tai tule edes tapahtumaan. Ajattelen joskus aivan liikaa, ja se vaikeuttaa elämää. Oppia elämään hetkessä. Luottaa itseeni ja siihen että olen vahva, ja että selviän mistä vaan, jos niin päätän.

Ihanaa loppukesää kaikille <3